Ennen kuin ihminen kykenee rakastamaan, hänen on tultava kohdatuksi armossa.

Armo ei kysy, oletko valmis. Se ei mittaa, oletko kasvanut tarpeeksi, ymmärtänyt tarpeeksi, muuttunut tarpeeksi.

Armo tulee ensin – hiljaa, ilman ehtoja – ja avaa tilan, jossa rakkaus voi syntyä. Me yritämme usein tahdonvoimalla. Yritämme olla parempia, lempeämpiä, kypsempiä.
Mutta rakkaus, joka puristetaan esiin yrittämällä, väsyy nopeasti.

Se alkaa vaatia vastinetta. Se alkaa pelätä. Armo taas ei pelkää. Se katsoo keskeneräisyyttä ja sanoo: tässäkin on hyvä. Se näkee ja kuulee , eikä kiirehdi korjaamaan niitä. Se antaa luvan olla siinä missä on.

Ja vasta kun ihminen kokee tuon luvan – vasta kun hän tuntee, ettei hänen tarvitse ansaita paikkaansa – sydän pehmenee.

Siitä pehmenemisestä syntyy rakkaus.
Armo on kuin maa,
rakkaus on kukka.
lman maata ei ole kukintaa.
Ilman hyväksyntää ei ole avointa sydäntä.

Me vaadimme rakkautta ilman armoa.
Vaadimme ymmärrystä ilman tilaa hengittää.
Vaadimme toisiamme muuttumaan ennen kuin suostumme näkemään itsemme.

Mutta jos armo saa astua ensin,
rakkaus seuraa luonnostaan.

Armo käy aina rakkauden edellä –
myös suhteessa itseemme.

Kun lakkaamme rankaisemasta itseämme keskeneräisyydestä,
kun lakkaamme vertaamasta omaa matkaamme muiden kulkuihin,

kun suostumme olemaan tässä, juuri nyt –
silloin sisäinen koti avautuu.

Ja ehkä juuri siinä,
hiljaisessa hyväksynnässä,
me ymmärrämme:
rakkaus ei ole suoritus.
Elämä ei ole suoritus.
Rakkaus on olemisen luonnollinen tila.